Harjoittelumme täällä loppusuoralla

Maija & Sonia:


Muuten aikamme harjoittelun ohessa on mennyt Lissabonin jokaiseen kolkkaan tutustumiseen. Olemme käyneet varmaan lähes kaikkialla, minne turisteja kehotetaan menemään. :D

Taustalla näkyy Pyhän Yrjänän linnoitus

Santinista saa parhaimmat jäätelöt

Belémin torni

Restauradoresin keskus

Hard Rock Cafe

Ennen uuteen harjoittelupaikkaan menoa kävimme viikonloppureissulla Portossa. Portugalin toiseksi suurimmassa kaupungissa, noin 3h junamatkan päässä Lissabonista. Siellä majoitumme mukavassa hotellissa. Kaupunkiin tutustuimme vesisateen saattelemana, sillä molempina päivinä siellä satoi. Tutustuimme nähtävyyksiin ja seikkailimme kaupungilla. Ja tottakai shoppailimme :)

Näkymä Clérigosin kirkon 76 metriä korkeasta kellotornista, Torre dos Clérigosta 

Torniin ylös pääsi mukavasti kapeita portaita pitkin :)

Porto tuntui pieneltä kaupungilta, historiallisen vanhoine rakennuksineen. Vielä muutama kuva Portosta:

Portossa vietetyn viikonloppureissun jälkeen oli jälleen paluu arkeen. Meillä alkoi harjoittelumme toinen vaihe seuraavassa paikassa. Olemme harjoittelussa 5,5 viikkoa IPO:lla (Instituto Portugues de Oncologia). Ensimmäiset neljä viikkoa on jo takana. Olimme kaksi viikkoa rintäsyöpäpolilla ja toiset kaksi viikkoa melanooma ja sarkooma - polilla. Viihdyimme molemmissa paikoissa ja aika on mennyt äkkiä. Kummassakin osastossa henkilökunta on ollut mukavia meille, vaikkakin kielimuuria on ollut. Etenkin rintasyöpäpolilla kielimuuri oli suurin ongelma, sillä meidän kummankaan ohjaajat eivät puhuneet juuri sanaakaan englantia. Mutta hyvin silti selvittiin. Vaikka olemme molemmilla osastoilla viihtyneet, on meitä harmittanut se, että emme ole saaneet itse juuri mitään tehdä. Yleensä perinteinen työpäivä menee niin, että seuraamme sivusta kun ohjaajamme työskentelee noin 8-14 ja loppupäivän vietämme tietokoneella surffailemassa, koska yleensä ottaen potilaita ei enää ole kahden jälkeen. Niin ja väliin mahtuu vielä noin tunnin mittainen ruokatauko. Muutaman kerran olemme saaneet yrittää poistaa tikkejä, punktoida seroomaa tai hoitaa haavoja. Mutta nämäkin vasta sen jälkeen, kun olimme lukuisia kertoja ensin pyytäneet saada itsekin yrittää jotain.

Kuva harjoittelupaikkamme pääsisäänkäynnistä

Paikallista paniikkia

Sonia & Maija:


Pari kuukautta välissä, mutta paljon on ehtinyt tapahtua. Aika ei riittänytkään kirjoitella tänne säännöllisesti.

Harjoittelu Curry Cabralissa on jo onnistuneesti päättynyt. Saimme harjoitella mm. vitaalielintoimintojen mittaamista ja kirjaamista, steriilien pöytien tekoa ja kanylointia (Ensimmäinen onnistunut kanylointi kummallakin!)  Loppujen lopuksi meillä jäi harjoittelusta aivan positiivinen kuva. Kaikista dramaattisinta olivat jäähyväiset. Emme päässeet lähtemään ilman lukuisia halauksia ja poskisuukkoja.

Me kaksi ja ohjaajamme Jorge ja Julieta

Dramaattisuudesta puheenollen, olemme huomanneet lievää ylireagointia monissa ihmisissä. Parhaiten ehkä tätä kuvaamassa oli asuntolamme siiven kokous. Kokous alkoi illalla kymmeneltä ja meitä oli parikymmentä ihmistä. Tai no tarkemmin sanottuna kokouksen olisi pitänyt alkaa kymmeneltä, mutta Portugali. Eli kun saimme aloitettua kokouksen lähempänä yhtätoista, illan pääasiaksi nousivat jääkaapit. Tietenkin meitä ensin muistuteltiin, että omat tiskit pitää tiskata ja vanhentunut maito pitää heittää pois. Olimme jopa hieman tuohtuneita, että tälaisista itsestäänselvyyksistä pitää muistutella. Nyt olemme oppineet, että kaikille nämäkään asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Tänäkin aamuna allas oli täynnä tiskejä...vaihteeksi. Jääkaapista taidettiin löytää vähän aikaa sitten homehtuneita tomaatteja. Mutta siis takaisin kokoukseen. Keittiössämme on kolme jääkaappia ja meitä oli reilut parikymmentä. Pikaisesti laskimme, että kaikista järkevintä olisi pistää puoli hyllyä/ihminen. Mutta ei. Huudon ja draaman jälkeen tuli lisää käsien heilutusta ja sekasortoa. Meillä oli tulkki tulkkaamassa ja yhdessä vaiheessa hän jopa sanoi, että asia on jo päätetty, mutta he vielä jostain syystä keskustelevat siitä. Kun vihdoin ja viimein jääkaapi sotku oli päätetty (täysin epäloogisesti) ja jopa puhe lakannut, yksi tytöistä pyörtyi.

Haluaisimme muistuttaa, että tämä on sairaanhoitajien asuntola. Pyörtyneen ensiapu jos ihmisiä on runsaasti paikalla on, että yksi pitää pyörtyneen jalkoja ylhäällä ja toinen soittaa ambulanssin siinä tapauksessa, jos pyörtynyt on lyönyt päänsä ja jos tuupertunut herää, niin rauhoittelee häntä. Muut antavat tilaa! Nähtävästi täällä ohjeet ovat lievästi erit. Joku aivan aikuisten oikeasti kiljaisi. Kaikki olivat sekunnissa pörräämässä pyörtyneen ympärillä. Yksi jopa pyysi naapurisiiven porukan paikalle, koska 20 ihmistä ei nähtävästi riittänyt. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Jos tämä on ensiapu pyörtymiseen, niin auta armias sitä ihmistä, joka tarvitsisi elvytystä ja vieläpä joltain muulta kuin tulevalta sairaanhoitajalta. Tuntuu jotenkin ironiselta, että tällä koululla on huppari jossa on teksti: "Don't panic, I'm a nurse."

I DON'T CARE! I love it

Maija & Sonia:

Ensimmäinen viikko harjoittelussa on jo ehtinyt vierähtää. Harjoittelupaikkamme on Hospital Curry Cabral, päiväkirurginen osasto. Olimme vaihteeksi eksyksissä, etsiessämme kyseistä sairaalaa. Olimme luonnollisesti kävelleet pokkana ohitse luultavasti muutamaankin otteeseen. Sairaalan opasteet suorastaan loistivat näkymättömyydellään. Kysyimme siis luonnollisesti (jälleen kerran) paikallisen apua. Emme tiedä pitäisikö olla nolostunut vai helpottunut, että kyseinen henkilö vain osoitti läheistä taloa sormellaan.

Tässä rakennus, jota oletimme sairaalaksi. Muutaman loistokkaan minuutin paistattelimme tämän uljaan "sairaalan" loisteessa...

...ja sitten katsoimme vasemmalle. Jaa...tässäkö se meidän sairaalamme sitten onkin? Ja kyllähän se siinä oli











Ehkä väärinkäsitys aiheutti kyseisen ajatuksne, mutta jotenkin kummasti kummankin mieleen nousi automaattisesti sana kenttäsairaala. Maanantaita odotellessa.

Onneksi tilanne ei ollutkaan aivan niin paha kuin mitä oletimme. Sisältä sairaala oli huomattavasti suurempi ja tasokkaampi kuin luulimme. Jopa sen verran suuri, että eksyimme matkallamme osastolle. Vaikka sinäänsä, eihän tuo eksyminen ole meidän kokemuksellamme suuroinen ongelma.

Työaikamme on päivittäin 08.30-16.30 maanantaista perjantaihin, tai ainakin se pitäisi olla. Meille sanotaan aina, että tulkaa huomenna puoli yhdeksäksi tai joskus silloin. Välissä mietimme huomaisivatko he jos emme menisikään. Puoli viittä emme ole vielä ehtineet työpaikalla nähdä. Yleensä työt loppuvat paikassa kolmen lähellä ja pian sen jälkeen meidät hätistetään lähtemään kotiin. Osaston motto tuntuu olevan I don't care, I love it. Siitä vakuudeksi biisi soi radiossa jatkuvasti. Ei tarvitse miettiä mikä kappale soi illalla päässä.

Olemme nähneet monenlaisia pieniä operaatioita aina luomen poistosta suonten yhdistämiseen. Luonnollisesti meidän englanninkielen taidoillamme osa menee välissä aika reippaasti ohitse näistä tieteellisistä asioista. Kuitenkin ainakin toistaiseksi mielenkiinto on pysynyt yllä.

Tässä vielä muutama otos sairaalan sisätiloista.

Potilaat saapuvat tähän huoneeseen jos kykenevät olemaan jaloillaan sekä ennen, että jälkeen operaation.

Ja tänne taas jos eivät ole kykeneviä kävelemään heti operaation jälkeen.

Kirurgit hommissaan. 

Maassa maan tavalla

Sonia & Maija:

Täällä ollessamme olemme törmänneet useisiin meitä hämmentäviin  asioihin. Pieni, mutta näkyvä asia on jalankulkijoiden totaalinen piittaamattomuus liikkennevaloja kohtaan. Paikallisilla tuntuu olevan lupa kävellä punaisia päin, vaikka poliisin nenän edestä. Tämä ei ole vitsi, itsekin tähän olemme sortuneet... ilman seurauksia. Oikeastaan nykyään meitä jo huvittaa, jos jalankulkija odottaa liikkennevalon vaihtumista vihreäksi eikä autoja ole näkyvissä, sillä se tekee heistä turisteja.

Röyhkeät jalankulkijat eivät ole ainoa jännä asia Lissabonin kaduilla. Autoja sorretaan välissä urakalla.

Toinen, ei niin miellyttävä, mutta vähintäänkin mielenkiintoinen tapa, on portugalilaisten käsitys ajasta. Jo heti toisena päivänämme Lissabonissa tähän törmäsimme. Meidän oli tarkoitus tavata vaihdostamme vastaava henkilö aamulla kello 10. Tarkoitus oli tutustuttaa meitä kaupungiin kaupunkikierroksen avulla. Tai niin luulimme. Palataan tähän hieman tuennempana. Kymmeneksi menimme asuntolamme alakertaan, jossa meidän oli tarkoitus tavata. Olimme yllättävän kärsivällisiä, koska olimme etukäteen kuulleet että portugalilaiset eivät ole niitä täsmällisimpiä tyyppejä. No, aikamme odoteltuamme aloimme jo hieman turhautua ja asuntolanhoitaja lupasi kertoa Katjalle, että olimme menneet huoneeseemme odottelemaan. Tähän väliin pieni muistutus, että meillä ei ollut internettiä, televisiota eikä juuri muitakaan ajantappamiskeinoja. No, kävimme jopa lounaalla ja Katjaa ei vain näkynyt. Lopulta, kun kello oli jo kaksi Katja pyyhälsi paikalle kertomaan, että tapaamisemme siirtyisi hieman. Hänen piti hakea muitakin vaihtareita lentokentältä. No ilta kului, eikä taaskaan kuultu mitään Katjasta. Päätimme lähteä lähikauppaan, koska viikonloppu lähestyi ja jääkaappimme oli tyhjä. Kysyimme Katjalta viestillä milloin hän olisi tulossa, johon hän vastasi, että tapaisimmekin vasta maanantaina... No maanantaina sitten näimmekin, melkein ajallaan :D

Olimme kuvitelleet saavamme jonkinlaista opastusta kaupungilla, koska olimme suomentaneet saamamme viestin siten. Luulimme lähtevämme Katjan kanssa kaupungille kiertelemään, mutta meille lyötiinkin kouraan vain alla olevat vihkoset... Tästä opimme myös, että mikään ei ole täällä aina niin yksinkertaista.

Täällä on myös ollut pakko tottua siihen, että kaikki vähän sanovat mitä sanovat, ja yleensä eivät tiedä mitä puhuvat. Olemme haaveilleet kuukausikorteista metroon ja meille kerrottiin, ettemme niihin tarvitse mitään opiskelijatodistuksia. Nykyään kun alennuksia ei anneta. Niinpä niin, siinähän me yritimme mennä oikein täytettyjen lappusten kanssa metroaseman palvelupisteelle korttia tilaamaan. Mutta ovimies jo meidät ovelta käännytti. Meillä ei ollut mukana opiskelijatodistuksia, joten meitä käskettiin tulemaan niiden kanssa uudelleen yrittämään (opiskelijakortti ei kelpaa). Meillä ei ole näitä kortteja vieläkään..

Viime viikko vierähti kaupungissa seikkailen, välillä eksyenkin. Käytiin mm. Baixa-Chiadan kävelykaduilla shoppailemassa samoin Colombo-ostoskeskuksessa (Portugalin suurin ostoskeskus), Lisboa Zoo eläintarhassa. Alhaalla kuvia:

Tämä graffitti löytyy kauppareissumme varrelta.

Lissabonin kadut ovat kapeita ja usein jyrkkiä mäkiä. Välissä autot hipovat toisiaan todella läheltä.

Kävimme kuuluisalla Ratikka 28-ajelulla. Kun piti lähteä paluumatkalle, olimme jälleen kerran eksyksissä ja palasimme takaisin väärällä ratikalla.

Kuva Baixa-Chiadosta

Baixa-Chiadon ihmispatsas oli taitava.

Portugalin suurin kauppakeskus. Siellä oli 400 liikettä. Lopussa rupesi jo väsyttään kaikki se kiertely.

Iloinen norsu Lissabonin eläintarhassa.

Tässä  vielä pari kuvaa paikallisista herkuista. Portugalilainen ruokaympyrä on hieman meille suomalaisille opetettua erilaisempi

Portugalilainen herkku: Pastel De Nata :)

Portugalilainen kala oli herkullista ja tuoretta.

Kouluruoan syöminen on hieman hämmentävää, sillä koskaan ei tiedä mitä syö. Ruokalistat kun ovat ainoastaan portugaliksi.

Happy Holi, Värin juhlaa!

Maija & Sonia:

Edellisessä viestissä jo hehkutimme tulevaa värin juhlaa Happy Holi-festivaalia. Otimme itsestämme kuvia ennen kuin lähdimme juhliin. Emmekö näytäkin sieviltä sisar hento valkoisilta?

                                             Niin puhtaat ja vaaleaat vaatteet...vielä

Olimme miettineet tuleeko tapahtumaan minkä verran väkeä. Tapahtumaa ei nimittäin mainostettu paljoakaan, vaikka se pidettiin asuntolamme lähistöllä. Jos pelkäsimme, että paikalle ei tule paljon porukkaa, olimme väärässä. Jonotusaika oli vaivaiset puolitoista tuntia. Jonoa kertyi noin kilometrin verran ja porukkaa oli niin edessämme kuin takanamme.

Jono edessämme oli loppumaton. Tilannetta ei parantanut se, että saimme 20 minuutinpäästä kuvan ottamisesta tietää, että jono jatkui vielä kulman taakse.

Onneksemme emme olleet jonon  viimeisiä. Jos jonotus alkoi turhauttaa, saatoimme aina katsoa taaksemme ja piristyä.










Itse tapahtuma oli huikea kokemus. Jokainen osallistuja sai yhden pussin väripulveria. (Luonnonmukaisesti värjättyä maissijauhetta). Huomasimme nopeasti, ettei yksi pussi/henkilö mihinkään riitänyt, joten lopputuloksena ostimme 3 pussia/henkilö.

 Väen paljous, tutut biisit (ei kaikki), iloinen tunnelma ja väreillä sotkeminen loivat uskomattoman yhteishengen. Joka puolitunneittain pidettiin lähtölaskenta kymmenestä sekunnista alaspäin, joka huipentui väripulverisateeseen, kun jokainen osallistuja heitti osan omista väreistään ilmaan.

Tuolla jossain mekin olemme. Pystytte kuvittelemaan millainen väripilvi syntyi, kun kaikki heittivät värijauhetta. Ympärille ei oikeasti pystynyt näkemään.(Tämä kuva ja muita kuvia tapahtumasta facebookista)

Alkutilanteeseen nähden onnistuimme mekin sotkemaan itsemme.Meillä taitaa olla huomenna pyykkipäivä.

Lopputulos on tärkein

Sonia & Maija:

Maija törmäsi netissä Happy Holi tapahtumaan, joka järjestetään Lissabonissa huomenna.

Tästä inspiroituneena päätimme lähteä tutustumaan Lissabonin sotkuiseen ja laajaan metroverkkoon. Yllättävän helposti löysimme metroaseman ja pääsimme määränpäähämme. Ihan tiedoksi, Googlemapsiin ei kannata luottaa 100%. Tulimme tähän johtopäätökseen, ohjeiden käskiessä meitä kulkea ylämäkeen. Ympärillä ei ollut kuin tasaista maata...

Kuitenkin itse lippupisteen löytäminen osoittautui (hieman noloksi) seikkailuksi. Hetken harhailtuamme tajusimme lähteneemme väärään suuntaan kävelemään. Täällä seikkaulu käy kuntoilusta. Löydettyämme oikean kadun, kävelimme sen päästä päähän ainakin omasta mielestämme. Onneksi löysimme englantia puhuvia paikallisia. Oikeastaan he eivät tienneet, missä lippupiste sijaitsee, mutta he tajusivat käskeä meitä katsoa talon numeroa. Oli hieman masentava huomata olevansa talon 12 kohdalla, kun olisi pitänyt löytää  numero 137.

Lopuksi meillä (Sonia ottaa valitettavasti tästä tarinasta kaiken kunnian...) oli enää ovi meidän ja lippujen välissä. Sonia kovalla voimalla yritti saada ovea auki ja analysoi sen olevan lukittu. Monet kaupat ympärillä olivat kiinni ja ajattelimme ehkä heidänkin viettävän lipputoimistossa siestaa. Kuitenkin me työteliäät ja ahkerat suomalaiset emme hyväksy tällaista laiskottelua ja päätimme keskeyttää  tämän vääryyden. Toisin sanoen löysimme ovikellon. Sitä päästiin rääkkäämään jopa kahdesti ja ovi kyllä surisi. Silti se oli mysteerisesti lukossa. Olimme jo luovuttamassa. Onneksi viimeisenä keinona tajusimme kokeilla työntää ovea vetämisen sijaan. Loput voittekin päätellä alla olevasta kuvasta.

Here we are

Maija & Sonia:

Olemme Maija ja Sonia, Kemiläisiä sairaanhoitajaopiskelijoita lähdössä kolmen kuukauden harjoitteluun Lissaboniin. Seitsemän kuukautta sitten täytimme ensimmäiset paperit, jotka käynnistivät paperisodan. Nyt se sota on vihdoin päättynyt ja pääsimme lähtemään.

Matkamme alkoi keskiviikkona Oulun lentokentältä. Lensimme Oulusta Helsinkiin ja valitettavasti lento ei ollut myöhässä. Vaihtoaikamme kun oli hieman yli pitkä: kokonaiset 11 tuntia, jotka saimme odotella lentokentällä. Hitusen kovat penkit ja kylmyys ylsi luihin asti, mutta se ei estänyt meitä kuitenkaan torkkumasta ja saimme muutaman tunnin hyvät yöunet. Aamupala syötiin sitten kello neljä ja sen jälkeen uni ei tullut silmään. Tästä asiasta ei voi ikinä valittaa liikaa, mutta lentokenttien hinta-taso saa opiskelijabudjetin itkemään, mutta ei ainakaan ilosta.

Kokonaisuudessaan matkamme sujui yllättävän sujuvasti. Lensimme Kööpenhaminan kautta Lissaboniin. Olimme hermoilleet turhaan lyhyttä vaihtoaikaa lentojen välillä. Kuitenkin kun astuimme Kööpenhaminan lentokentälle nokkamme edessä oli seuraava lähtöporttimme. Meidän ei edes tarvinnut tehdä turvatarkastusta uudelleen. Suurta hämmennystä aiheutti myös ihmisten piittaamattomuus passiamme kohtaan. Koko aikana kukaan ei kysynyt sitä tai ollut edes kiinnostunut onko meillä ylipäätänsä seillaisia.

Lentomme laskeutui Lissabonin kentälle, jonka jälkeen ahtauduimme tupaten täyteen ahdettuun bussiin. Olimme ihmetelleet lentokoneessa, miten pieneltä kenttä näytti ylhäältäpäin. Ei se niin pieni ollutkaan. Bussi poikkelehti ympäri kenttää ja välillä eksyi liikenneympyröihinkin.

Lopulta saavuimme kentälle ja aloimme metsästää laukkujamme. Saadaksemme ne meidän piti kävellä tuhottoman pitkä matka. Pahimmat painajaisemme eivät onneksi toteutuneet ja laukkumme olivat tallessa.

Meitä vastaan tullut Lissabonissa sairaanhoitajaksi valmistunut Katja opasti meidät asuntolaamme. Matkamme taittui kätevästi taksin puikkelehtiessa ympäri Lissabonia. Lämmintä oli vaivaiset 34 astetta. Pääsimme majoittumaan ja purkamaan tavaramme.

Huoneemme sisustukseen on käytetty inspiraationa vankilaa ja toteutuksena Ikeaa. Tilanne parani hieman, kun opimme avaamaan ikkunoiden kalterikaihtimet. Siihen meni hävettävän kauan.





Majoittumisen jälkeen oli pakko lähteä etsimään ruokaa. Emme olleet syöneet mitään 12 tuntiin. Olisi hienoa sanoa, että söimme perinteistä portugalilaista ruokaa portugalilaisessa seurassa, mutta me löysimme hyvän kiinalaisen. Tyytyväisinä poistuimme syötyämme ravintolasta vain nähdäksemme tien toisella puolella portugalilaisen ravintolan. Ehkä sitten seuraavalla kerralla...

Tässä vielä kuva asuntolastamme ulkoapäin palmupuiden katveessa.